Elämää

Oikeastaan piti kirjoittaa mukava selostus siitä miksi valvoin viime yönä kuuteen asti aamulla ja mitä opin niin tekemällä, mutta koska siitä tulisi pitkä juttu kunnolla kerrottuna, ja nyt pitäisi mennä nukkumaan, jätän sen huomiseksi, lyhyesti kuitenkin: luin siis noin klo. 17.00:sta eilen klo 05.30 tänään asti historiaa, arkeologiaa, antropologiaa ja etenkin kielitiedettä käsitteleviä artikkeleita kirjoista ja netistä, lähinnä Wikipediasta. Se on addiktiivista. Huomenna siis sitten lisää asiasta, bwahaha.

Ajatelkaa rauhassa "Miksi se nyt erikseen tuon kertoo." Se oli vain anteeksipyyntö siitä, etten eilen ilahduttanut teitä höpinöilläni. Olin kertakaikkiaan niin lingvistiikan lumoissa, etten muistanut.
Tämän päivän lyhyt aihe on nimittäin kuitenkin toinen, Alejandro Amenábarin elokuvan Mar Adentro (Meri sisälläni) ylistys. Kävimme tänään Martinin ja Ollen kanssa katsomassa sen Tennispalatsi 13:ssa klo. 20.15 alkaneessa näytöksessä. Olin positiivisin odotuksin liikkeellä, enkä totisesti joutunut pettymään. Elokuva siis kertoo neliraajahalvaantuneesta Ramón Sampedrosta, (lahjakkaasta) pöytälaatikkokirjailijasta, joka on elänyt yli puolet elämästään sängyssä perheensä avusta täysin riippuvaisena. Hän tahtoisi kuolla, pitäen olotilaansa nöyryyttävänä ja kokien menettäneensä elämästään kaiken arvokkuuden, kituen ilman muuta tulevaisuutta kuin olla perheensä riesana päivän kohokohtana kääntäminen toiselle kyljelle (kärjistän:), ja joka tapauksessahan lopulta, kuten kaikkia, kuolema odottaa tien päässä, oli se aiemmin autettuna tai myöhemmin ihan luonnostaan. Monet hänen lähipiirissään ymmärtävät hänen toivomuksensa ja kunnioittavat sitä, mutta yhteiskunta ja lainsäädäntö eivät hyväksy armomurhaa eikä Ramón pysty ede päättämään päiviään oman kätensä kautta.
Ohjelmassa siis hieman lakitaistelua ja enemmän ihmissuhteita, filosofiaa, hienoja maisemia ja taitavasti tehtyä elokuvaa. Elokuva teemoina pyörii nykyaikana (ja aina) tärkeitä kysymyksiä elämästä, kuolemasta, vapaudesta, vastuusta, tahdosta, rakkaudesta ja materiaalisuudesta/hengellisyydestä, ja oli oma kanta armomurhaan tai itsemurhaan mikä tahansa, kannattaa elokuva todellakin käydä katsomassa. Vaikka aihe on vakava ja elokuvan asetelma surullinen, on elokuvassa kuitenkin paljon elämäniloa, eikä teatterista tarvitse kävellä masentuneena ulos, ennemminkin pohdiskelevana. Olipa elokuvassa muutama kohta joissa melkein naurahti ääneen, eikä edes kohtausten paikoittainen voimakas tunteellisuus häirinnyt ainakaan minua, päinvastoin -vaikka aiheen tosiasiat kannattaa kohdata myös vankalta järkipohjalta, ei tällaisia asioita voi käsitellä tunteettomasti. Loppuun minä näyttelemistä huonosti arvioimaan pystyvänä (yleensä pidän kaikkea edes hieman yli keskivertoa näyttelemistä jo täysin riittävän aitona itselleni) joudun toteamaan, että koko kaarti hoiti hommansa hienosti (erityismaininta pienen huumoriroolin vetäneelle halvaantuneen papin apupojalle, jonka ihmetyksen ilmeet tämän välittäessä viestejä Ramónin ja papin välillä olivat oikein hassuja).
Niin, tästäkin Amenábar saa ylistystä: hän säveltää itse elokuviinsa musiikin, ja kyllä sekin puoli toimi, vaikkei niin paljoa muistissa olekaan, että tietäisin onko musiikki kulutuksen kestävää myös ilman elokuvaa.
Menkää katsomaan!

Elokuvateemalinkki:
http://www.imdb.com

Ken huutaa Barbielle:
...and You Will Know Us by the Trail of Dead - Worlds Apart
Tällä kertaa kokonainen levy kehuttavana, ja millainen levy...!
Paha taas muuta sanoa kuin että tätä voisi melkein kutsua indie-rock-oopperaksi, minulle tulee siitä mieleen aina ensimmäinen tunnettu rock-ooppera, The Who:n Tommy, joka on suurelta osin loistava eikä loppukaan kehnoa ole, mutta Worlds Apart on melkein parempi.